Kuolajärvensaame

Kuellejáávrekiellâ

Kuolajärvensaamelaisten aiempi äidinkieli, kuolajärvensaame eli kuellejáávrekiellâ (kuəḷėjǡɯ̭rėkieḷâ), lukeutui keminsaamelaisten kielimurteiden laajaan ryhmään. Sen lähimpiä sukulaisia olivat keminsaamelaisista kielistä keminkylänsaame ja sompionsaame, elävistä saamelaiskielistä inarinsaame ja koltansaame. Kuolajärveläisten puhuma saame ei edustanut yhtä yhtenäistä kieltä, vaan Kuolajärven siidan eli lapinkylän laajuudesta johtuen se käsitti useampia eri sukujen ja perhekuntien puhumia alamurteita. Kielen asema heikentyi 1700- ja 1800-luvuilla ja vaipui lopulta viimeisten kielenpuhujien kuoltua sammuneiden kielten joukkoon. Kuolajärvellä puhuttua saamen kieltä on kuitenkin taltioitu useammassa eri yhteydessä, minkä ansiosta nykyiset sallalaispolvet voivat yhä tutustua esivanhempiensa puhumaan kieleen.

Kuolajärvensaamen vanhimmat taltioinnit

Kuolajärvensaamelaisten puhumaa saamea sivuavat varhaisimmat merkinnät löytyvät Ruotsin kruunun asiakirjoista, 1500-luvun ja 1600-lukujen veronkantoluetteloista sekä samoihin aikoihin tehdyistä Ruotsin ja Novgorodin rajaa koskevista rajankäyntikirjoista. 

Arvokkaimmat kuolajärvensaamea sisältävät asiakirjamerkinnät esiintyvät vuoden 1740 Kuolajärven talvikäräjillä tehdyssä rajaselvityksessä, jossa Ruotsin kruunu pyrki selvittämään epäselvää rajalinjan kulkua Venäjän vastaisella rajalla. Oikeus kuuli rajankäyntiin liittyen siidan eli lapinkylän vanhoja luotettuja saamelaismiehiä ja monien nykysallalaisten esi-isiä, pohjoista ja koillista rajaosuutta koskien Kuolajärven Tenniöjärveltä kotoisin olleita veljeksiä Juho Tuomaanpoika (1663–1744) ja Olli Tuomaanpoika Miulusta (1667–1758) sekä kaakkoista rajaa koskien Kallungista kotoisin ollutta Hannu Ollinpoika Kallunkia (1676–1748). He sanelivat tuntemansa rajapaikat oikeudelle kahdella yhteisön käyttämällä kielellä, suomeksi ja saameksi (esim. Miulusten sanelemina: "Raukelem Oifwi" < kuolajärvensaamen *raṷʰkkâlėm 'pyytelemä, anoilema' + *o͡aī̭ṿė 'pää', myöh. Raukkelmoiva, "Suolo Kuosack" < *suoḷȯ 'saari' + *kuoṣâʰk 'kuusikko', myöh. Saarikuusikonoiva, "Nierroifwi" < *njėrrȯ 'vaadin, vaadinporo' + *o͡aī̭ṿė 'pää', myöh. Vaatsimenoiva (< *vaaʰččâm 'vaadin'), "Wuoskojauri" < *vuoskȯ 'ahven' + *jāṷ̄ṛė ~ *jȧɯ̭̄ṛė 'järvi', myöh. Ahvenlampi, Kallungin sanelemina: "Paija Kiedki Oifwi", myöh. Ketkoiva < *pâịjė- 'ylä-' + *kieđ̄ḳė 'ahma' + *o͡aī̭ṿė 'pää', "Sussi Salmi på lapska Hucki Tiolmi" < *huʰkkė 'hukka, susi' + *čo͡al̄ṃė 'salmi', myöh. Sieppijärven Hukkasalmi). Paikallisille kysyinen raja oli ollut Kuolajärven ja Venäjän Orijärven saamelaisten välinen perinteinen siidaraja.

Kuolajärvensaamelaisia paikannimiä vuoden 1740 Kuolajärven talvikäräjien pöytäkirjassa.

Kuolajärvensaamea, saamelaisia paikannimiä ja nimenosia esiintyy käräjäasiakirjoissa runsaasti vielä tämänkin jälkeen kuolajärveläistilojen katselmus- ja jakoasiakirjoissa (esim. 1767 "Njauckajerfwi" < kuolajärvens. *njāʰkkė ~ *njǡʰkkė 'made', myöh. Vuosnajärven Naakajärvi (vieressä tunturi Naakoiva, 1907 "Naakioivi"), 1779 "Ruåptåkånelån njemi" < *ruoʰp̄ṭȯ 'takaperoinen' (vrt. pohjoissaamen ruovttugoatnil 'konelo, missä vesi kulkee takaisinpäin'), niemi Tenniöjoen varrella, 1802 "Tjåckajärwi" < *čȯʰkkė ~ *čȯʰkkâ 'laki, huippu'", myöh. Sokkajärvi Vuosnajärven itäpuolella).

Nimien joukossa on myös käännösnimiä, kun kuolajärvensaamelaiset ovat tarkoituksellisesti suomentaneet kotiseutunsa saamelaisia paikannimiä oikeuden katselmusmiehille (esim. 1767 "Pellem eller Palå wåpaja" < *puəllėm 'palo, tulipalo', myöh. Kuolajoen Palouopaja, 1767 "Åifwas eller Niska Kåski" < *o͡aī̭ṿȯš ~ *o͡aī̭ṿaš 'joenniska; koskenniska', myöh. Kuolajoen Niskakoski, 1767 "Kållsan Kåski eller Kåskelå Kåski", myöh. Sallajoen Kolsankoski (samaan nimiperheeseen kuuluu myös Kolsanharju), 1799 "Taival lahti" < *muəᵓđ̄ḳė 'vetotaival', myöh. Tenniöjärven Muotkalahti). Nämä vasta hiljattain löydetyt aineistot ovat arvokkaita lisiä kielentutkimukselle, erityisesti siitä syystä, että asiakirjojen kielenpuhujien henkilöllisyys on usein tiedossa ja nimet ovat sidoksissa maantieteelliseen sijaintiin, mitkä tiedot auttavat kuolajärvensaamen murrepiirteiden ja alamurteiden paikantamisessa.

Fellmanin pappissuku taltioi kuolajärvensaamea

1700-luvulla Kemin Lapissa toimineet papit, Sodankylän kappalainen Barthold Ervast, Kemijärven kappalainen Nils Fellman ja Kuusamon apulaispappi Elias Lagus, alkoivat laatia pitäjän- ja seurakunnankuvauksia, joissa he käsittelivät uskonnollisten ja taloudellisten olojen lisäksi myös seurakuntiensa historiaa sekä Kemin Lapin saamelaisten kulttuuria ja kieliolosuhteita. Kemijärven kappalainen Nils "Herr Niiles" Esaiaksenpoika Fellman (1719–1799) käsitteli Kemijärven seurakunnan kuvauksessaan myös kuolajärvensaamelaisia seurakuntalaisiaan ja taltioi sitä varten myös kuolajärvensaamea virantoimituksessa 1740-luvulla. Hänen taltioimia sanoja kielestä ovat muun muassa "kale" (*kal ~ *kale) 'kyllä', "kätz" (*čȧ̀ʰc̣ė ~ *čāʰc̣ė) 'vesi', "kote" (*ko͡aʰṭė) 'kota' , "nalma" (*njāl̄ṃė ~ *njȧl̄ṃė) 'suu' sekä "voikest" (*vuoī̭g̣ėst) 'oikein; suoraan'. 

Henkilökohtaisesti Nils Fellman suhtautui saamen kielen käyttöön nuivasti ja hän näki kielen jopa jonkinlaisena esteenä saamelaisten elämänlaadun paranemiselle.

Nils Fellmanin pojanpoika ja saamelaisten pappina tunnettu Jacob Esaianpoika Fellman (1795-1875) ei enää jakanut isoisänsä kielteisiä asenteita. Jacob oli opiskellut Turun Akatemiassa, vihitty papiksi vuonna 1815 ja nimitetty Utsjoki-Inarin kirkkoherraksi 24-vuotiaana vuonna 1819. Erittäin saamelaismyönteinen, saamelaisten kielestä ja kulttuurista aidosti kiinnostunut Jacob opetteli itse kielen, niin että hän kykeni jo kolmantena virkavuotenaan Utsjoella saarnaamaan kirkossa saamen kielellä kaikkien seurakuntalaistensa hämmästykseksi. Saamelaisten pappina Jacob tutki ja taltioi ansioituneesti eri saamelaiskieltä, kulttuuria ja uskomusperintöä. Virkakautensa aikana hän myös paransi huomattavasti Inarin ja Utsjoen seurakunnissa puhuttujen saamen kielten asemaa. 

Kuolajärvellä Jacob Fellman vieraili ohikulkumatkalla huhtikuussa 1826. Jacobin matka Kemijärveltä Kuolajärvelle taittui hevoskyydillä Kursuun, Salmijärvelle ja Märkäjärvelle sekä sieltä seuraavana päivänä kuolajärvensaamelaisen porokyydillä Kellokumpuun (Kelloselän Kovelinlehdontien Autio) ja Kalliskotaan (Kotala). Yövyttyään Kalliskodassa Fellman jatkoi matkaa Sallansuuhun, Kuolajärvelle sekä edelleen Tuntsan Kurtille, josta matka jatkui Venäjän Lappiin. Kaksi päivää kestäneen pikaisen vierailunsa aikana Jacob tutustui Kuolajärven kyliin, kuolajärveläisiin ja kuolajärveläiseen elämäntapaan. Jacob teki myös muistiinpanoja kuolajärvensaamelaisten tarina- ja uskomusperinteestä sekä kuolajärveläisten puhumasta kuolajärvensaamesta.

Jacob Fellmanin matkallaan vuonna 1826 kokoama kuolajärvensaamen aineisto käsittää yli 280 sanaa, muutaman kirjatun kuolajärvensaamelaisen lauseen sekä yhden livđe-perinteeseen kuuluvan, šamanistisen "Akkalan laulun" (Akkala visa). Murteellisen kieliaineiston perusteella Fellman keräsi kuolajärvensaamen sanaston vähintään kolmelta eri kielimestarilta, joista yksi olisi ollut kotoisin Käsmä-Kallungin, yksi Saija-Kotalan ja yksi Sallansuu-Kuolajärven alueelta. Koska Fellman pysähtyi matkallaan kauimmin juuri Kalliskodassa, voisi epäillä, että yksi Fellmanin kuolajärvensaamelaisista kielimestareista olisi ollut Kalliskodan vanha isäntä Gabriel "Kaaperi" Kalliskota (1752–1834).

Jacob Fellmanin sanaluettelo saamelaiskielistä sekä livvin (aunuksenkarjalan) ja lyydin kielistä, johon Fellman keräsi myös kuolajärvensaamen sanastoa huhtikuussa 1826.

Jacob Fellmanin taltioima kuolajärvensaamenkielinen "Akkalan laulu" (Akkala visa), joka kertoo Venäjän Akkalan noidan yliluonnollisista kyvyistä matkustaa transsissa milloin ahvenen, käärmeen tai mateen hahmossa. Mahtavina noitina pidetyt Akkalan noidat olivat merkittävä osa kuolajärveläistä tarina- ja uskomusperinnettä 1900-luvulle asti.

Fellmanin aineisto on tänä päivänä yksi tärkeimmistä lähteistä keminsaamelaisten kielten tutkimuksessa. Matkoillaan Lapissa Jacob Fellman taltioi myös sompionsaamea, sodankylänsaamea, kittilänsaamea, inarinsaamea, pohjoissaamea (Utsjoen ja Enontekiön murretta), koltansaamea (Nuortijärven murretta) sekä imandransaamea. Jacob Fellmanin perinnön ja muistiinpanojen ansiosta metsäsaamelaisten eli keminsaamelaisten aiempi äidinkieli voidaan myös palauttaa takaisin käyttökieleksi.

Kuolajärvensaamelaisten kielihistoria 1800-luvulla

Kuolajärvellä puhuttiin saamea melko yleisesti vielä 1800-luvun alkupuoliskolla, etenkin pitäjän pohjois- ja koillisosissa. Jacob Fellman kirjoittaa, että "lappalaisista (saamelaisista) polveutuvat puhuvat suomen ohella myös lappia (saamea) kotioloissa ja kanssakäymisissä keskenään." Hän lisää, että "Kuolajärvellä ovat Käsmäjoen varrella asuvat enemmän suomalaista, kun taas Kuolajoen ja Tenniön varrella asuvat enemmän lappalaista (saamelaista) alkuperää". Lapissa vuonna 1825 matkustanut tutkija Anders Johan Sjögren (1794–1855) mainitsee, että Kuolajärven pohjoisosassa Tenniön kylässä (Saija, Kotala, Korja) puhuttiin vielä suomensekaista saamea ("corrumperad lappska"). 

Suomen kieli oli ottanut yhteiskunnallisen kielen aseman jo 1820-luvun Kuolajärvellä, vaikka saamea puhuttiinkin yhä kotioloissa ja saamelaisyhteisöjen keskuudessa. Kaksikielisyyden, kielikontaktien ja suomenkielisen yhteisön kasvun seurauksena kielen julkinen ja seurakunnallinen käyttö olivat vähäistä. Negatiiviset, jopa rasistiset asenteet eivät nekään kannustaneet puhumaan saamea julkisesti.

Kielitieteilijät M. A. Castrén (1813–1853) ja Elias Lönnrot (1802–1884) poikkesivat Kuolajärvellä talvella 1841. Kyselyistä huolimatta he eivät tavoittaneet kielenpuhujia, eikä tiedusteluja ainakaan helpottanut se, että tutkijoilla tuli kuolajärveläisten kanssa riitaa kyytimaksuista Akkalaan. 

Lönnrot kirjoittaa muistiinpanoissaan: "he (Kuolajärven eli Sallan asukkaat) lienevät suureksi osaksi lappalaista (saamelaista) alkuperää, vaikka ovat nyt omaksuneet äidinkielekseen suomen". Lisäksi hän mainitsee, että "Sallasta ei löydy kuin kaksi miestä, jotka tulevat puheisiin Venäjän lappalaisten (saamelaisten) kanssa". Matkatoveri Castrén pisti merkille kuolajärveläisten poikkeavan tavan puhua suomea: "paikkapaikoin Lapissa – etenkin Kuolajärven kappelissa – ilmenee täälläkin lappalainen (saamelainen) alkuperä asukkaiden kielen ominaisuuksista".

Viranomaisten aiemmin nuivat asenteet kieltä kohtaan olivat todennäköinen syy siihen, miksi tutkijat eivät tavoittaneet kielenpuhujia. Tuntemattomat kyselijät herättivät varmasti epäluuloja kuolajärveläisissä, eivätkä mahdolliset kielenpuhujat halunneet paljastaa kielitaitoaan ulkopuolisille. "Herroja epäillään täällä kuten tavallisesti", Lönnrot kirjoittikin kuolajärveläisistä päiväkirjaansa. On lisäksi huomioitava, että Lönnrotin ja Castrénin aikana Kuolajärvellä eli vielä 1770-, 1760- ja 1750-luvuilla syntyneitä kuolajärveläisiä, jotka varmasti tunsivat kotioloissa aiemmin yleisesti puhutun kielen. Tänä aikana syntyneitä vanhuksia oli Kuolajärvellä 1800-luvun jälkipuoliskolle asti. 

Kuolajärvensaamesta puhuttuna kielenä on olemassa todistuksia vielä 1840- ja 1870-luvuilta. Kirjailija Antero Warelius (1821-1904) kirjoittaa, että saamelaisista polveutuvat kuolajärveläiset puhuivat 1840-luvulla yhä saamea, eivätkä he myöskään erityisemmin hävenneet saamelaista taustaansa. Kielen myöhempään olemassaoloon viittaavat myös aikalaiskartoissa Kuolajärven pohjois- ja itäosissa esiintyvät sellaiset saamelaiset paikannimet, kuten "Eliänsuutjok" (Alakurtti, 1849), "Kirakkatjok" (Alakurtti, 1849), "Hanhischulpat" (Alakurtti, 1871), "Hasserschokka" (Korja, 1871) ja "Kuutschjärvi" (Tuntsa, 1871). Nimet sisältävät kuolajärvensaamessa esiintyvän mutta suomen kielelle vieraan affrikaatan č (tš). Ne kertovat huomattavasta saamen kielen vaikutuksesta Arppen kuolajärveläisten paikallisoppaiden kielessä, mahdollisesti jopa oppaiden jonkinasteisesta kielitaidosta.

Huomionarvoista on myös, että Kuopion Apu-Pipliä-seura päätti toimittaa Kuolajärvelle 40 kappaletta saamenkielistä Uutta testamenttia vielä vuonna 1854. Oliko taustalla seurakunnan esittämä tilaus ja yritettiinkö kirjoja todella käyttää seurakunnassa, ei ole tiedossa. Testamenttien käyttö olisi ollut joka tapauksessa mahdotonta huomattavien kielierojen takia, sillä kirjojen kieli oli pohjoissaame.

Kuopiolaisen Apu-Pipliä-Seuran ilmoitus jakaa ja lähettää saamenkielisiä Uusia testamentteja Suomen Lapin saamelaisiin seurakuntiin lehdessä Suometar 10.2.1854 No 6.

Muistot viimeisistä kielenpuhujista

Perimätiedon mukaan kuolajärvensaamea puhuttiin Kuolajärvellä vielä 1800-luvun jälkipuolella, jopa 1900-luvun alussa. Ylikurtin Ollilan isännän, Miulus (Miellâž, Miellâ) -sukuun kuuluneen Olli Herman Ollilan (1834–1919) muistellaan hallinneen vielä jonkin verran saamea. Eräs 1870-luvulla syntynyt kuolajärveläinen kertoi kuulleensa saamen kieltä vielä hänen lapsuudessaan Kuolajärven kylässä. Sallan Saijan ja Korjan kylissä mainitaan eläneen kieltä taitaneita vanhuksia vielä 1930-luvulla.

Aleksanteri "Ales" Miulus-Törmänen (1867–1953) muistetaan viimeisenä kieltä taitaneena henkilönä Saijan kylässä. Alesin kerrotaan pystyneen kommunikoimaan kolttasaamelaisten ja akkalansaamelaisten kanssa, kun nämä kävivät kauppamatkoilla Kuolajärven kirkolla tai kun hän itse kävi Venäjän Hirvasjärvellä. Kielen hänen sanotaan oppineen äidiltään Kreeta Törmäseltä (1840–1904). Isälinjassa Ales oli kuolajärvensaamelaista Saija eli Saijats (Caijâž) -sukua, mutta hänen esivanhempiinsa tulivat myös saamelaissuvut Korja (Koarjje), Miulus (Miellâž), Kallunki (Káálluk), Keitsa (Kieijâž), Nousu ja Aska.

V. A. Koskenniemi ja saijalainen Ales Miulus-Törmänen (vas.) luovutetun Sallan kirkonkylällä vuonna 1937. Kuva: Museovirasto.

Myös Ales Miuluksen veljen Olli Heikki Törmäsen (1871–1965) puhuma suomen kieli oli perheen muistelusten mukaan eräänlaista "sekakieltä", jossa oli runsaasti saamenkielisiä sanoja ja saamelaisia lainavaikutteita. Esimerkiksi karjalaitumella Olli Heikki oli käskenyt talon lapsia paimentamaan karjasta loittonevaa lehmää sanoin: käčče tuota, käčče tuota! ("kättše" = 'katso, paimenna'). Sama kuolajärvensaamelainen sana esiintyi laajemminkin substraattina eli lainasanana sallalaisten puhumassa suomen kielessä 1900-luvulla, mutta ilman edellistä affrikaattaa. Esimerkiksi sallalaisen Maria Susanna Mukkalan (1883–1966) oli tapana komentaa lapsenlapsia puuttumaan toisten nahistelevien sisarusten toimiin käskysanoin: kätse, kätse! Lapsenlapsille mummon outojen sanojen merkitys selvisi vasta viime vuosina. Maria Susanna oli isälinjassa Kallungin (Káálluk) saamelaissukua, Marian puoliso Juho Erkki Mukkala-Ylitalo (1870–1946) taas Korjan (Koarjje) sukua Saijalta. 

Kielen myöhäisestä olemassaolosta kertoo myös Ylikurtin Ollilan talossa 1900-luvulla muistettu 3-säkeinen saamenkielinen kehtolaulu, jonka kirjailija Paavo Hautala kirjoitti talteen 1960- tai 1970-luvulla. Laulu löytyy Hautalan kirjasta Tuntsan kojamot.

Kielen lainavaikutukset Sallassa

Kirjallisen kielijäämistön lisäksi kuolajärvensaame jätti jälkeensä vahvan substraatti- eli lainavaikutuksen sallalaisten puhumaan murteeseen. Sallan murteessa esiintyy tänä päivänä satoja murresanoja ja ilmaisuja, joiden alkuperä on saamelaiskielissä. Paikallisia, luultavimmin juuri kuolajärvensaameen palautuvia murresanoja ovat esimerkiksi Sallan murteen kullata ~ koltata 'kaivaa, tonkia; poimia', kuutsi 'taimen', käylätä 'kaartaa', manni 'ovela; kiero', rami 'kehu', rauvo ~ rauvu 'suokukko', reuvahtaa 'kaatua, singota', sokare ~ sokkare 'kokkare, paakku', taproa ~ topria 'tarttua', ussakka 'pieni porotokka, parttio', utami 'oppimaton', vaunata ~ vounata 'anoa, kärttää; pyytää' ja vyössätä 'raahata, hinata'. Myös alueen poronhoitoterminologia on valtaosin saamelaista, osittain juuri kuolajärvensaamelaista alkuperää.

Vielä merkittävämmän perinnön kieli jätti sallalaiseen maisemaan ja paikannimistöön, jossa saamelaisperäisten paikannimien lukumäärä nousee satoihin nimiin. Jo kunnan nykyinen nimi on kuolajärvensaamelaista alkuperää (kantanimi Sallatunturi < *sálla ~ *sālla 'tunturikuru, jossa lumi säilyy sulamatta pitkälle kesään tai kesän yli; kuru, halkeama'; luovutetussa Sallatunturissa on suuri viipymäluminen kuru, joka oli tärkeä lihansäilöntäpaikka tunturissa metsästäneille peuranpyytäjille). Pitäjän vanha nimi Kuolajärvi tarkoittaa taas 'kalajärveä' (Kuellejávrre, kuəḷėjȧɯ̭̄ṛė).

Myös substraattinimistö on merkittävä lähdeaineisto kielentutkimukselle. Nimien avulla voidaan tulkita ja paikantaa kielessä esiintyneitä äänteitä ja murrepiirteitä sekä palauttaa ja rekonstruoida kielessä esiintynyttä sanastoa.

Paikannimet tarjoavat paljon lisätietoa entiseen kieleen liittyen. Tuntsan seudun nimistöä Wilhelm Arppen kartassa vuonna 1871.

Lähteet

Anteckningar under min vistelse i Lappmarken I - III, Fellman, I., 1906.

Elias Lönnrotin matkat 1 - 2, SKS 1902.

Jacob Fellmanin muistiinpanot lapin, vepsän, karjalan, aunuksen ja suomen kielestä, Toivonen, Y. H., 1920.

Jacob Fellmanin muistiinpanot Sompion ja Kuolajärven lapinmurteista, F. Äimä. F., Itkonen, T. I., 1918.

Karta öfver norra delen af Kuolajärvi socken i Kemi härad (kartta), Arppe, W., 1871.

Kemijärven ja Kuolajärven käräjät, 1799, 1801, 1802.

Kuka on saamelainen ja mitä on saamelaisuus, Sarivaara, E., Määttä, K., Uusiautti, S., 2013.

Kuolajärven talvikäräjät, 1740, 1758, 1778, 1779.

Suomen kansaa - Kansatieteellisiä havaintoja suuriruhtinaskunnan alueelta, Warelius, A., 1847 (käännös 1985).

Suomen lappalaiset 1 - 2, Itkonen, T. I., 1948.

Suometar 10.2.1854 No 6 (sanomalehti).

Tutkimusmatkoilla pohjolassa, Castrén, M. A., 1855 (käännös 1967).

Niko Rytilahden tekemät henkilöhaastattelut Sallassa vuosina 2014 - 2025.